I'm on the highway to hell... tai no ainakin Tampereelle...
| « Se oli kivaa... tätä lisää, kiitos! | Harvinaisen hienoa » |
Ja siis korostettakoon, että Tampere on aina ollut yksi mun lempikaupungeista! Nörtti-rakas fanittaa AC/DCtä vallan lujaa ja harmitteli viime kesänä, kun ei päässyt Stadikalle niitä katsomaan, lähinnä kai siksi, että vaimoke ei ollut kovin innostunut yhtyeestä. Tuona päivänä oltiin kuitenkin Hesassa ja paleltiin niin pirusti Stadikan ulkopuolella ja ei sitä konserttia ollut kiva siellä kuunnella.
Tässä muutama aika sitten luin sattumoisin lehdestä, että AC/DC on taas tulossa Suomeen ja kuuliaisena vaimona (jaa siis mikä...?) ilmoitin asiasta Nörtille. No, liput tuli myyntiin ja myivät itsensä loppuun. Sen nyt arvas. Mutta mutta, viikko lippujen loppuunmyynnin jälkeen lippukaupassa oli lunastamattomia lippua aika monta... no nyt niitä on sitten kaksi vähemmän!
Kyllä, myös minä olen innoissani lähtemässä Tampereen Ratinaan kuuntelemaan tätä Australian ihmettä. Niin muuttuu maailma, Eskoseni...
Tämä takinkääntö tapahtui eräänä syyskuisena iltana, kun ajelin autolla angstin kourissa, kun oli vain muutama tunti aurinkoista ja tyhjä 36 kuvan mustavalkofilmi kamerassa, joka oli siis määrä kehittää seuraavana päivänä. Väänsin auton cd-soittimesta nupit kaakkoon ja siellä oli Nörtin levy ja ensimmäinen viisu oli Hells Bells... kas huomasin sen vallan rauhoittavan vaikutuksen ja löysin itseni hautausmaalta kuvaamasta 
Tässä muutama aika sitten luin sattumoisin lehdestä, että AC/DC on taas tulossa Suomeen ja kuuliaisena vaimona (jaa siis mikä...?) ilmoitin asiasta Nörtille. No, liput tuli myyntiin ja myivät itsensä loppuun. Sen nyt arvas. Mutta mutta, viikko lippujen loppuunmyynnin jälkeen lippukaupassa oli lunastamattomia lippua aika monta... no nyt niitä on sitten kaksi vähemmän!
Kyllä, myös minä olen innoissani lähtemässä Tampereen Ratinaan kuuntelemaan tätä Australian ihmettä. Niin muuttuu maailma, Eskoseni...
Tämä takinkääntö tapahtui eräänä syyskuisena iltana, kun ajelin autolla angstin kourissa, kun oli vain muutama tunti aurinkoista ja tyhjä 36 kuvan mustavalkofilmi kamerassa, joka oli siis määrä kehittää seuraavana päivänä. Väänsin auton cd-soittimesta nupit kaakkoon ja siellä oli Nörtin levy ja ensimmäinen viisu oli Hells Bells... kas huomasin sen vallan rauhoittavan vaikutuksen ja löysin itseni hautausmaalta kuvaamasta
Send feedback » | 
In Elämää, Fanitusta | 
on Feb 7, 2010
| 
by tanja
| 
181 words, 32 views.
Comment feed for this post
